Rantakaupunki Saranda ja jäähyväiset Albanialle

Viimeiseksi Albanian kaupungiksi ennen Korfulle siirtymistä jäi Saranda, josta lähtee Kreikan puolelle useita lauttoja päivässä. Päätin hyvin varhaisessa suunnitteluvaiheessa että Sarandaan riittää yksi yö, koska rantakaupungit aina keräävät enimmät turistit ja ajattelin, että tämäkin on ehditty jo täyttää krääsäkojuilla ja rantatuoleilla ja risteilyillä saapuvilla päiväkävijöillä. Ajatukseni osui ja ei – Sarandaan kyllä riitti hyvin tällä matkalla yksikin yö, mutta pitäisi kai tässä iässä jo oppia olemaan asettamatta ennakkoluuloja.

sarandan-rauniokissat
Kirkonraunioissa asui kissoja.

Koska oltiin Sarandassa vain vuorokausi, käytettiin aika lähinnä meren äärellä. Paljon muutakin nähtävää kaupungissa ja sen ympäristössä olisi, mutta asetuttiin nyt sitten itse siihen etukäteen epäilemäni rantaturistin rooliin. Ja olihan siellä vähän sellaista kuin ajattelin – rantaan on rakennettu hotelleja jotka eivät ole edes valmiita mutta rantatuolialueet ovat tiheässä. Kävelykadun viereinen osa rannasta on täytetty erilaisilla baareilla ja iltaan kuuluu bassojytkeen sekä diskovalojen yhdistelmät. Kaikki tämä on kuitenkin vielä huomattavasti hillitympää kuin vaikka Varnassa, josta yhdeksän vuotta sitten kovasti yritin pitää siinä varsinaisesti onnistumatta. Ainakin kesäkuun alussa Sarandassa on vielä väljää, tietyn kansallisuuden edustajat eivät häiriköi humalassa, hintataso on järkevä ja meidän kohtaamat asiakaspalvelijat oikeasti ystävällisiä. Ihan ytimessä on maksuttomia, mutkattomia rantoja jotka ei ehkä palveluilla loista mutta tykkäsin tunnelmasta.

saranda-ranta1
Ruuhkatonta rantaa.
saranda-ilta
Jotain tällaista oli ennakkoluuloissani kaupunki täynnä.

Sarandassa käytiin syömässä epätyypillisesti Tripadvisor-sijoitusten perusteella valitussa ravintolassa, joka ei valitettavasti täyttänyt odotuksia. Albanialaisittain kallis ateria, joka ei jäänyt mieleen eikä oikeastaan täyttänytkään. Kai näitäkin väkisin joskus tulee, mutta palattiin kyllä takaisin aistinvaraiseen valintaan tai paikallisten suosituksiin! Sarandan hotellikin oli edellisten kokemusten jälkeen hyvin persoonaton – huone oli kyllä siisti ja tilava, ilmastointi toimi ja kaikki oli sinänsä kohdallaan, mutta omistaja ei vaikuttanut meistä erityisen kiinnostuneelta eikä esimerkiksi tarjoutunut vastaamaan meidän mahdollisiin kysymyksiin. En odota että jokainen albanialainen hotelliyrittäjä hyppii riemusta suomalaisturistien saapuessa, mutta kaikkialla muualla meidät ympäröinyt avuliaisuus jäi täällä kokematta, emmekä itse asiassa nähneet omistajaa lainkaan huoneen saamisen (ja sen samantien maksamisen) jälkeen.

Uimareissujen lisäksi aikaa Sarandassa kulutettiin kiireettömään rantakaduilla kulkemiseen ja meren ihastelemiseen. Ilta oli epätyypillisen laiska ja edellisten päivien vakio-ohjelmanumerona toiminut linnakkeeseen kiipeäminen tuntui oudolta jättää väliin. Saako rantakohde ihmisen siirtymään johonkin oleskelumoodiin? Ensi kerralla lupaan panostaa Sarandaan enemmän.

saranda-bunkkeri

 

 

Lähtöpäivänä kipaisimme hotellilta alas rantaan aamu-uinnille ja aamupalalle. Kymmenen aikaan lämpötila oli sopiva ja rantahetki aamiaiseväiden kanssa antoi päivästä juuri sellaisen lupauksen kuin kesäaamu vain voi.

saranda-saannot

Iltapäivällä olikin sitten itselleni ihan yksinkertaisesti liian kuuma. Mittari näytti 36-38 astetta, TK:n puhelimen sääohjelma ilmoitti että feels like 41. Kävelin hotellista poistumisen jälkeen satamaan hakemaan lauttaliput valmiiksi TK:n jäädessä hotellin viereen reppujen kanssa kahville, ja kun raahauduin takaisin, en ollut varma kehtaanko edes kirkkaanpunaisena ja valuvana mennä kahvilan ovesta sisään. Onnistuin jotenkin siirtymään reppu selässä puoli korttelia alamäkeen lounaalle, minkä jälkeen otettiin suosiolla tavoitteeksi ilmastoitu rantakahvila. Siellä piileskeltiinkin kuumuutta kunnes oli aika siirtyä satamaan. Ilmeisesti noin 34 astetta on oma siedettävyysrajani.

saranda-lautat
Korfulle lähtevä lautta Sarandan satamassa. Ja sitten sen perässä meidän pieni purtilo.

Lauttayhtiö tarjosi ennen matkaa mielenkiintoisen lastausnäytöksen, jossa autoja otettiin kannelle enemmän kuin pikkuruiselle lautalle näytti mahtuvan. Lähtö viivästyi ainakin puoli tuntia kun autoja nitkuteltiin sentti kerrallaan kyytiin, ajettiin ulos, vaihdettiin eri järjestykseen ja lopulta saatiin sopimaan (olisin voinut jo lyödä vetoa että ei saada!). Lisäksi epätavallisen kovan tuulen takia matkanteko oli hidasta; lopulta rantauduttiin Korfulle tunti aikataulusta jäljessä. Lauttamatkan maisemat olivat kyllä kauniita mutta eivät ehkä niin erikoisia, että valitsisin hitaamman lautan vain niiden ihailun takia. Jos tätä väliä kuljen toiste, ostan lipun sellaiseen huvittavan oloiseen pikakiituriin joka ei näytä oikein veteen koskevankaan.

saranda-lautalta1

saranda-lautalta2
Kuvaaja ei pysynyt suorassa lautan keikkuessa, mutta meren kauneus pelastaa.

Lautalla tapasimme sattumalta suomalaisperheen joka oli tullut Korfulta muutamaksi päiväksi tutustumaan Sarandaan – tai ainakin se oli ollut tarkoitus. Valitettavasti heidän kohdalleen oli osunut yksi niistä keskeneräisistä hotelleista ja jos käsitin oikein, oli tässä nimenomaisessa rakennuksessa vain yksi oikeasti valmis huone. Vaikka heille toki tarjottiinkin juuri tätä ainoaa valmista yösijaa, ymmärrän hyvin että tunnelma olisi ollut turhan aavemainen. Pikaratkaisuna perhe oli päättänyt palata takaisin Korfulle tuttuun hotelliin. Vaikka tilanne perheen vanhempia selvästi turhautti, oli ihana kuulla kuinka he lapsille selittivät että kyseessä oli huono tuuri eikä koko maa tietenkään ole samanlainen kuin tämä heidän kohdalleen sattunut yksittäistapaus.

saranda-hotelli
Meidänkin hotellista puuttui yksi kerros – tai sitten siinä oli iso kattoterassi.

Vaikka Saranda oli helpompi jättää taakseen kuin muut matkamme kaupungeista, oli Albaniasta lähteminen meille taas haikeaa – sekä tunnelman että budjetin takia – mutta Korfulla odotti kaunis vanhakaupunki linnoituksineen, pitkästä aikaa nähtävät opiskelukaverit ja ennen kaikkea seuraavan päivän kreikkalais-suomalainen hääjuhla.

Mainokset

Gjirokastra

Edellisessä Albania-jutussa kuvatun pikkubussimatkan jälkeen kun yhtäkkiä saavuttiin Gjirokastraan, en oikeastaan lainkaan tiennyt mitä odottaa. Maantie kulkee uuden Gjirokastran itäpuolella, hyvin vähän kaupungista sivussa mutta sen verran kuitenkin, että ensivilkaisulla kaupunkia ei hahmota ollenkaan. Pääkatua ylämäkeen raahautuessa meinasi bussimatkasta väsyneenä usko omaan hellejaksamiseen loppua, mutta hotellille asti jotenkin kuitenkin selvittiin (itseäni koetteli kuumuus ja TK:ta varmaan väsynyt narinani), omistajapariskunta oli ihana, kattoterassi oli ihana, ja jälkeenpäin katsottuna se ylämäki ei oikeastaan ollut edes mainitsemisen arvoinen.

kattoterassi-gk1
Hotellin kattoterassilta länteen, vanhankaupungin taloja näkyy rinteessä.
kattoterassi-gk2
Linnoitus piirtyy taivasta vasten ja kukkaruukkurivi on täysin pätevä kattoterassikaide.

Katolla suoritetun jääteetankkauksen ja läheisessä pikkukuppilassa nautitun lounaan jälkeen lähdettiin oikeaan ylämäkeen, uudesta Gjirokastrasta vanhaan. Alkuperäinen Gjirokastra on rakennettu paikoitellen jyrkkäänkin rinteeseen, jonka huipulla on jo 1100-luvulta alkaen sijainnut nykymuotoista linnaa edeltävä linnoitus. Siirtymä uudenkaupungin asfalteilta vanhankaupungin mukulakiville oli samalla myös siirtymä arkisesta Albaniasta matkamuistomyymälöiden keskelle. Luin että Gjirokastran linnassa oli nyt alkuvuonna yli kaksinkertainen määrä vierailijoita viime vuoden vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. Se tuntuu hurjalta muutokselta näin lyhyessä ajassa, vaikka edelleen ollaan tilanteessa jossa Gjirokastran linna vetää viidessä kuukaudessa saman verran turisteja kuin Dubrovnik yhtenä elokuisena päivänä. Rajut kasvut määrissä pistävät aina vähän varuilleen, koska nopeisiin muutoksiin on vaikeampi sopeutua. Tämäkin pohdinta on oikeastaan osa isompaa ajatusta, jossa samalla toisaalta toivon Albanialle lisää suosiota mutta toisaalta haluaisin sen pysyvän yhtä hiljaisena kuin nyt on.

vanhakaup
Vanhassakaupungissa on paljon somia puunattuja rakennuksia, mutta jotenkin päädyn itse usein kuvaamaan ennemmin näitä.
maisema4-vanhagk
Vanhaakaupunkia linnanmuurilta katsottuna.

Tiranassa tapaamamme kävelykierrosopas suositteli meille ehdottomasti vierailua Skandulin talossa, joka oppaan mukaan antaisi käsityksen Albanian kulttuurisesta ja taloudellisesta vauraudesta 1700-1800-luvuilla. Talolla ei ollut meidän aikaan ketään muita vierailijoita ja saimme tiiviin mutta informatiivisen yksityiskierroksen. Talo on todella suuri ja koristeellinen, täynnä yllättäviä mukavuuksia joita en odottanut, ja hyvin kauniissa kunnossa vaikka paikoitellen kommunismin ajan kalusteet olivatkin korvanneet alkuperäiset. Ehkä kiinnostavinta oli erilaiset bektashiin kuuluneet uskonnolliset tavat ja oppaan maininta siitä, miten paljon tämä islamin haara on käytännössä nykypäivään mennessä muuttunut.

skanduli-huone
Häähuone Skandulin talossa.
skanduli-ovi
Koristeltu sisäovi.

Gjirokastrassa on myös syntynyt kaksi eri tavoilla merkittävää albanialaista, Ismail Kadare ja Enver Hoxha. Kadaren jälleenrakennetussa synnyinkodissa on näyttelyitä, Hoxhan kotitaloon on sijoitettu etnografinen museo.

enver-tag
Pari katua Hoxhan kotia alempana on joku häntä muistanut.

Gjirokastran linnassa parasta oli maisemat ja kellotorni – tai maiseman ja kellotornin yhdistelmä.

gk-kellotorni.JPG

maisema2

maisema1

maisema3-utui
Tätä utuista laaksoa voisin tuijottaa vaikka kuinka kauan.

Oli siellä nähtävää muillekin kuin maisemahuokailijoille.

gk-linnasta

gk-linnasta2

gk-lentokone
Tämän koneen päätymisestä Gjirokastraan oli useampi versio.

Linnan ja vanhankaupungin kiipeilyjen jälkeen istuttiin (taas) nauttimassa lämpimästä illasta kattoterassilla ja myöhemmin poikettiin testaamaan toisen pikkupaikan grilliruokia. Samalle terassille sattui kolme vielä vailla yösijaa ollutta ranskalaista reppureissaajaa, jotka vinkattiin lopulta meidän kanssa samaan hotelliin maksamaan koko huoneesta sen verran kuin hostellissa olisi maksanut per henkilö. Grilliravintolan omistaja pahoitteli kovasti huonoa kielitaitoaan – vaan kun kävi ilmi, että yksi ranskalaisista puhuu italiaa, uppoutuivat reppureissaaja ja omistaja pitkään keskusteluun. Jälleen yksi esimerkki aivan turhasta kielitaidon suhteuttamisesta englannin osaamiseen. Loppujen lopuksi kielitaidottomia olimme minä ja TK, molemmat vailla yksittäisiä sanoja enempää italian osaamista.

Toisena päivänä Gjirokastrassa lähdimme hotellin omistajarouvan suosituksesta katsomaan Virua-järveä, jonka olin vilaukselta nähnyt bussin ikkunasta. Järvi on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella maantien varressa emmekä ensin oikein osanneet päättää, onko järven näkeminen suomalaiselle vaivannäön arvoista. Olisimme saaneet pariskunnan pyörät käyttöömme mutta huonokuntoisena nössönä epäröin kolmenkymmenen asteen lämpötilaa ja ärhäkän liikenteen seassa ajamista. Omistajarouva oli asioilla joten epämääräisellä italian, englannin ja venäjän sekoituksella hänen englantia puhumattomalle miehelleen selvitin, että menisimme pyörien sijaan mieluummin bussilla. Siispä omistajamies vei meidät pysäkille, etsi oikean kuljettajan ja joillakin universaaleilla numeraaleilla tiedotti bussin lähtöajan. Omistajamiehen lähdettyä yritimme kuljettajalta selvittää paluuaikatauluja, jotta emme jämähdä määränpäähän useaksi tunniksi. Yhteisen kielen puute ei taaskaan haitannut mitään, sillä kuljettaja ohimennen pysäytti kadulta pari koulupoikaa, jotka erinomaisella englannilla tulkkasivat asian ja lopuksi kiittivät(!) meitä(!!).

virua1

Tässä välissä haluaisin mainita, että Gjirokastran kaupungista menee Virualle erittäin mukavan näköinen pyörätie, jolla ei tarvitse taistella väylästä autoilijoiden kanssa. Harmittelin asiaa bussin ikkunasta ja meinasin kääntyä sittenkin takaisin hakemaan niitä ystävällisesti tarjottuja pyöriä. Virua oli onneksi sen verran nätti että jossittelut pyöräilystä jäivät sikseen. Kirkas vuoristovesi on omaan makuuni parhaimmillaan pienissä putouksissa ja koskissa, muttei pienen järven tyyni pintakaan ollut huono tausta terassibrunssille.

virua2

virua3

Jos pyöriä ei ole tarjolla tai niihin ei allekirjoittaneen tavoin uskalla tarttua, Virualle pääsee 30 lek (vähän alle 25 senttiä) maksavalla bussilla, joka lähtee suunnilleen 18 Shtatorin ja Xhroxh Sorrosin risteyksestä. Automatkailijoille järvi on helppo löydettävä, sillä sitä ei voi olla näkemättä tieltä SH4. Paikallinen kirjoitusasu oli nimeomaan Virua, mutta netissä Viroit näyttää olevan suositumpi.

virua5

virua4

Gjirokastra olisi kenties ansainnut useamman yön ja perusteellisemman historiallisten kohteiden kartoituksen, mutta tämäkin visiitti oli hyvä ja ehkä joskus pysähdymme kaupungissa uudelleen. Virua-retken jälkeen suoritettiin jälleen omia autoetnografisia tutkimuksia paikallisessa marketissa, minkä jälkeen käveltiin takaisin hotellille kyselemään mahdollisesta Sarandan-kyydistä, jota omistajarouva oli luvannut kartoittaa. Kyyti löytyikin yllättäen samantien ja omistajapari oli huolenpidossaan lähes liikuttava. Kuvaavinta lienee, että lähtötohinassa he keskittyivät kantamaan meidän matkatavaroita bussin luokse ja olisivat täysin unohtaneet pyytää maksun huoneesta, ellen olisi itse tyrkyttänyt seteliä. Laitan hotellien nimet ja hinnat vielä myöhemmin matkan hintayhteenvetoon, mutta mainittakoon jo tässä että hotelli Eden Gjirokastrassa on erinomainen valinta, jos kaipaa lämmintä välittämistä, persoonallista palvelua ja kuumaa kattoterassia.

Pikkubussi haki meidät hotellin ovelta, koska satuimme olemaan kaksi viimeistä matkustajaa joita Sarandaan lähtemistä varten kaivattiin. Matka oli upea mutta sen verran kiemurainen ettei kuvaamiseen ollut varaa keskittyä. Alla kuitenkin näyte siitä, miten Gjirokastrasta poistumisen jälkeen lähdettiin kiipeämään vuorten yli kohti rannikkoa.

rinnetie

Matkustuksen paradokseja: Plitvička jezera

Plitvicen järvien kansallispuisto, kroaatiksi Plitvička jezera, on ihastuttavan näköinen alue täynnä turkoosia vettä, vesiputouksia ja vehreää luontoa. Vuonna 2008 reiliseuralaisenani ollut ystävä olisi halunnut käydä tutustumassa näihin järviin, mutta emme saaneet kohdetta mitenkään näppärästi junareitin varrelle. Tänä vuonna oli vihdoin tarkoitus käydä tsekkaamassa tämä kuvien perusteella kauneutta pursuava paikka.

plitvice-turkoosi
Tätä ystäväni lähettämää maisemaa kadehdin muutama päivä sitten.

Yksi ystäväni kävi Plitvicessä toukokuun alussa ja varoitti menemästä paikalle yhtään aikaista aamua myöhemmin, sillä puistoon oli aamupäivällä saapunut bussilasteittain turisteja, jotka täyttivät polut tasaisella marssillaan. Toinen ystäväni oli siellä nyt heinäkuun alussa ja kertoi että aamukymmeneltä puisto on jo aivan täynnä. En tykkää tungoksesta joten aloin miettiä viihtyisinkö paikassa sittenkään. Lisäksi aloin etsiä netistä tietoa siitä, miten tällainen luontokohde kestää ihmisvirrat.

Kävi ilmi, ettei kovin hyvin kestäkään. Unesco on antanut Plitvicen kansallispuistolle varoituksen siirtämisestä vaarantuneiden kohteiden listalle, koska alueen säilymiseen ja turismin kestävyyteen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Unescon mukaan ongelmia aiheuttavat turisteille rakennettujen palveluiden lisääntyminen, vierailijoiden liiallinen määrä sekä näiden asioiden myötä kestämätön vedenkäyttö, veden saastuminen, liikenne ja tarve laajentaa tieverkostoa. Matkailupalveluiden kehitystä ei valvota eikä säännellä asianmukaisesti. Kohteiden huono hallinto ja johtaminen onkin Unescon mukaan ylipäätään merkittävin vaarantumisen syy (pdf).

OBC Transeuropan artikkelin mukaan Plitvicen ongelmia ovat muun muassa merkityiltä reiteiltä poikkeavat turistit joiden tallomisen alla ainutlaatuinen maasto kuluu ja tuhoutuu, kontrolloimaton majoitus- ynnä muiden palveluiden rakentaminen puiston yhteyteen sekä puutteellinen valvonta jo olemassa olevien rakennusten suhteen, joista osa esimerkiksi päästää jätevedet suoraan takaisin Plitvicen alueen maaperään. Alueella ei ole myöskään tarpeeksi vartijoita, jotka voisivat huolehtia siitä, ettei herkille alueille rymytä esimerkiksi parempien kuvien toivossa. Kansallispuistolla ei ole (ainakaan ollut) konkreettista, selkeää suunnitelmaa turistimassojen hallintaan siten, että kohde säilyisi sellaisena luonnon ihmeenä kuin sen tulisi.

Viranomaisilla oli tämän vuoden helmikuuhun asti aikaa raportoida parannusten tekemisestä, ja toimenpiteiden riittävyyttä arvioitiin juuri kesä-heinäkuun vaihteessa Unescon tämänvuotisessa istunnossa. Kroatian vastineen mukaan heidän laatimansa toimintasuunnitelma on johtanut seuraaviin muutoksiin:

  • matkustajapalveluihin liittyvien rakennuslupien myöntäminen on vähentynyt
  • puiston toiminnasta vastaava taho PIPLNP on jatkossa mukana rakennuslupakäsittelyissä
  • laittomien/luvattomien rakennusten ”poistamista vaaditaan” ja puutteellisesti rakennetuille annettiin korjauskehotuksia
  • vesiongelmien ratkaisemiseksi on laadittu erillinen vesiohjelma, joka parantaa näistä ongelmista keskeisimmät vuoteen 2023 mennessä – vesiohjelma alkaa kuitenkin vasta neljän vuoden kuluttua, ja sitä odotellessa on tarkoitus tehdä hätäparannuksia esim. jäteveden käsittelyyn
  • tieverkoston lisärakentaminen suunnitellaan kansallispuiston ulkopuolelle
  • puiston ravintolapalveluita ohjataan käyttämään paikallisia tuotteita.

Jos oikein tulkitsin Unescon istunnosta julkaistuja lausuntoja, Plitvicen asiaa ei nostettu erikseen keskusteluun eikä sitä näin ollen myöskään siirretty vaarantuneiden listalle. Kroatian viranomaisten raportti on siis ainakin toistaiseksi vastannut Unescon huolenaiheisiin.
 

plitvice-jono
Myös tämän tuoreen kuvan sain ystävältäni julkaistavaksi – kiitos!

Itse kuitenkin mietin, haluanko antaa pääsymaksutuloja paikalle, joka ei selvästi huolehdi luontokohteestaan siten kuin pitäisi. Poluilta poikkeamiset lasken täysin turistien typeryydeksi enkä tietenkään odota, että puistovartijoita olisi laittaa joka polunmutkaan. Lähtökohta ei mielestäni voi olla se, että normaalin kunnioituksen osoittamista tulisi vahtia. Infrastruktuuriin, rakennusvalvontaan ynnä muihin viranomaisten kontolla oleviin ongelmakohtiin kuitenkin kaipaisin muutosta, jota on toki Unescolle annetussa vastineessa luvattu, vaan mahtavatko tällaiset asiat hetkessä muuttua.

Lisäksi nyt on kovin lomasesonki. Vierailijoita voi olla päivässä jopa seitsemäntoista tuhatta. Se tuntuu kohtuuttomalta kuormalta jo itsessään ja mietin, missä välissä alue ehtii palautua. Usein matkustavana ja etätyön mahdollisuudesta nauttivana voin valita ajankohdan eikä minun ole pakko tuppautua paikalle juuri heinäkuussa. Ehkä sinne olisi syytä mennä hiljaisempaan aikaan, alkukeväästä tai loppusyksystä? Ehkä sinne ei olisi syytä mennä ollenkaan, ennen kuin Unescon ja paikallisten esittämät huolenaiheet on todistettavasti hoidettu ja puistossa vierailu on kestävällä pohjalla? Ehkä tuntuu epäreilulta, että en tämän tiedonhaun ja henkilökohtaisten periaatteiden takia näkisikään järviä, joista on niin pitkään puhuttu. Ehkä tuntuu epäreilulta myöhästyä Plitvicestä (puiston edellisen johtajan mukaan yöpymisiä läheisessä kylässä oli 600 vuonna 2009 ja yli 30 000 vuonna 2017).  Ehkä mietitään tätä vielä pari viikkoa – palaan sitten kertomaan ratkaisun ja tarvittaessa puolustelemaan sitä.

Albanialaiset bussit, maisemat ja matkustamisen onni

IMG-20180606-WA0010

Yritän tiivistää bussilla matkustamisen Albaniassa*:

  • Kartalla ilmiselvältä näyttävä reitti ei käytännössä välttämättä sitä ole. Ajettaviin reitteihin vaikuttaa kysyntä, teiden kunto, matkalle sattuvien vuoristojen määrä ynnä muut tekijät, joita kotona karttaa selaillessa ei hahmota.
  • Kartalla lyhyiltä näyttävät reitit eivät em. syistä välttämättä ole lyhyitä. Esimerkiksi Beratista Gjirokastraan (n. 160 km) kierretään yleensä rannikon kautta, sitten pujotellaan pikkuteillä vuoristossa ja bussimatka kestää noin kolme tuntia.
  • Yleensä bussiaikataulujen logiikka on se, että ilmoitetaan päivän ensimmäinen ja viimeinen vuoro, joiden välillä bussi lähtee aina matkustajamäärän täyttyessä. Meille tällä on ollut ehdottomasti vain hyviä puolia: koska emme yleensä laadi tarkkoja aikatauluja, meille sopii erinomaisen hyvin vain kävellä bussiasemalle ja hypätä seuraavaan mahdolliseen lähtöön. Toisaalta esimerkiksi Gjirokastrassa matkustajia oli vähemmän, ja Sarandaan suuntaava pikkubussi oli tainnut odotella pari tuntia ennen kuin ilmoittauduimme mukaan. Hyvä meille, ikävä muille.
  • Edellä mainituista syistä ja muutenkin: aina on kätevintä kysyä busseista joltain paikalliselta, esimerkiksi omasta majapaikasta. He tietävät bussin lähtöpaikan, ensimmäisen ja viimeisen lähdön ajan sekä tavanomaisen lipun hinnan – paljon paremmin kuin internet.
  • Oikean bussin bussiasemalta tai ”-asemalta” löytää ikkunoilla olevien kylttien lisäksi myös kysymällä. Yleensä aseman sisääntuloväylällä jo on väkeä kartoittamassa kunkin matkustajan määränpäätä, ja ihmiset ohjaavat ystävällisesti kohti seuraavaksi lähtevää vuoroa.
  • Bussit ovat (ainakin suomalaisittain) edullisia: esimerkiksi Tirana-Berat 400 lek (n. 3,20 e). Matka maksetaan kyydissä, yleensä rahastaja kiertää bussin jossain vaiheessa liikkelle lähdön jälkeen, varmistaa määränpään ja myy lipun. Busseissa käy vain käteinen.
  • Busseja on erikokoisia: isoja tavallisia busseja ja 8-20 hengen pikkubusseja (furgon). Mitä pienempi bussi, sitä tiheämmin se todennäköisesti pysähtelee. Itse en ole nirso matkustusvälineeni suhteen enkä ole erityisemmin perehtynyt bussien valintaan.
  • Bussit voidaan tosiaan myydä täyteen, ja Albaniassa täysi tarkoittaa käytävällä muovijakkaroilla istuvia matkustajia. Olemme aina onnistuneet saamaan kiinteät penkit allemme, mutta matkan varrelta kyytiin tulleita istui välillä jos jonkinlaisilla viritelmillä. Jos minulle tarjottaisiin tiheästi liikennöidyllä välillä tällaista ”irtopaikkaa”, odottaisin suosiolla seuraavaa autoa.
  • Matkatavarat kannattaa pakata siten, ettei pieni sullominen niitä vahingoita. Tavaratilaa on vähän ja useasti on meidänkin reput survottu takaovet paiskaamalla kyytiin. Kovakuorisia laukkuja ei juuri näy, mutta varmasti nekin jotenkin mukaan mahdutettaisiin.
  • Pidempiin matkoihin (+3h) sisältyy yleensä tauko jossakin tienvarsikuppilassa. Toisinaan myös välipysäkeiltä kyytiin sujahtaa virvokemyyjä, joka loikkaa toisen pään ovesta ulos bussin taas jo liikkuessa.

*Junilla ei kulje käytännössä juuri kukaan, eikä suppea ja huonokuntoinen rautatieverkosto juuri houkuttelekaan. Bussi on kätevin tapa liikkua.

berat-gjirokastra-dennabuss
Denna buss tar 19 personer.

Tämän vuoden kesäkuussa jatkettiin matkaa Beratista kohti Gjirokastraa ja majataloisännän suosituksesta suunnattiin bussiasemalle jo aikaisin aamulla, koska kyyti lähtisi kuulemma kahdeksalta. Muitakin, myöhempiä yhteyksiä saattaa olla, mutta emme ottaneet niistä selvää, sillä Gjirokastrassa oli suunnitelmissa viipyä vain yksi yö ja siihen suunnitelmaan sopi aikainen saapuminen oikein hyvin.

Kello kahdeksan vuoro osoittautui pikkubussiksi, jonka määränpää oli Saranda ja jossa ei kovin montaa vapaata paikkaa ollut jäljellä. Jouduin jonkin lokasuojan kotelon kohdalle, edessä oleva penkki oli jämähtänyt outoon taka-asentoon ja istuin lähes toinen polvi suussa, kun jalkatilaa ei riittänyt edes 158-senttiselle. Ensimmäistä kertaa ärsytti Albania ja vanha (tällä kertaa ruotsalainen) bussinjämä, jota matkan varrelta täytettiin vielä senkin jälkeen kun luulin, ettei mihinkään enää mahtuisi. Parikymmentä senttiä pidempi TK tarjoutui vaihtamaan paikkaa, mutta kitisten tyydyin kohtalooni ja mietin onko jalassa enää tuntoa kolmen tunnin päästä.

berat-gjirokastra-pysahdyspaikka1
Taukopaikalla Beratin ja Gjirokastran välissä.

Hölmö kitinäni loppui siihen kun edessä aukesi toinen toistaan kauniimpia maisemia. Vaikka olin herännyt itselleni epäinhimillisen aikaisin, en malttanut nukkua Beratin ja Gjirokastran välillä lainkaan. Rannikolta kohti sisämaata kääntymisen jälkeen ikkunoista tulvi eteeni vuoria, laaksoja, viinitarhoja, jokia, koskia – ja mainittakoon, että Gjirokastran ja Sarandan välillä maisemien kauneus saa vielä uuden ulottuvuuden, kun kiemurrellaan rinteen reunalta toiselle. Huokailin denna bussin ikkunassa ja yritin epätoivoisesti räpsiä tahraisen lasin läpi edes joitain otoksia, jotka etäisesti kuvaisivat näkemääni.

berat-gjirokastra-pysahdyspaikka2

Totesin joulukuussa Tirolin olevan maisemallisesti henkinen kotini, mutta Albania vie kyllä voiton (ja se on paljon sanottu, sillä Tiroli on häkellyttävän kaunis). Balkanilla ylipäätään on muitakin kovia kilpailijoita, esimerkiksi mahtava Kotorin vuono Montenegrossa, mutta nyt alkukesästä Albaniassa matkustuksen onni tiivistyi hyvin vahvasti siihen olotilaan, jossa en saanut silmiäni irti vehreistä vuorista ja virtaavista vesistä – että sain olla siellä kokemassa ne maisemat ja että siinä hetkessä ei puutuvasta polvesta huolimatta ollut mitään, missä mieluummin olisin tai missä enemmän tarvitsisi olla.

berat-gjirokastra-maisemia1

berat-gjirokastra-maisemia2

Seuraavalla kerralla Albaniassa on pakko vuokrata auto, ajaa nämä reitit ja kymmenen muuta, ja yrittää jotenkin päästä eteenpäin vaikka vartin välein tekisi mieli pysähtyä ottamaan kuvia ja harmittelemaan sitä ettei kuva kuitenkaan ikinä välitä sitä kaikkea mitä silmien edessä on.

berat-gjirokastra-maisemia4

berat-gjirokastra-maisemia3

Matkailumokia: Röszke-Horgoš

Mietin yhtenä päivänä että pitäisi kirjoittaa omista hölmöilyistä matkailun suhteen: puutteellisesta tiedonhausta, vajaiksi jääneistä suunnitelmista, laput silmillä kulkemisista tai muuten vain itse aiheutetuista kiusallisista tilanteista. Sitten lähdettiin Serbiaan ja sain tähän sarjaan ensimmäiseksi ihan tuoreen jutun (ja Albania-kirjoitukset taas odottavat tämän sivujuonen verran).

TK:n toive oli, että Budapestissä majailun aikana käydään mahdollisimman monessa hänelle uudessa naapurimaassa. Itsekään en ollut Serbiassa käynyt muualla kuin Nišissä kymmenen vuotta sitten – Belgradin euroviisujen aikaan, jolloin ihanat mummot junassa hihkuivat Lordia saatuani hyvin haparoivalla slaavisanastolla kerrottua oman ja ystäväni kansallisuuden. Tykkäsin Nišistä ja lähdin mielelläni uudestaan Serbiaan, joten valitsin kohteeksi Novi Sadin jota muistaakseni silloin kymmenen vuotta sitten hostellin pojat suosittelivat ja jonka sijainti kartalla vaikutti kätevältä. Oltiin aiemmin käyty Szegedissä ja olin nähnyt sinne menevällä M5-moottoritiellä kyltit Belgradiin (jota ennen samalla tiellä tulee vastaan Novi Sad), joten reittikin oli selvillä.

novi sad

Budapestistä on Novi Sadiin 290 kilometriä. Googlen mukaan matka taittuu kolmessa tunnissa. Meidän matka tyssäsi Unkarin Röszken ja Serbian Horgošin väliselle raja-asemalle, jonka toiminta (tai toimimattomuus) turhautti lähes yhtä paljon kuin edestä sulkeutuvat maahantuloluukut perjantairuuhkassa EWR:llä.

 

DSC_5922
Klo 17.21: saavutaan jonoon Unkarin puolella.
DSC_5925
Klo 17.26: Unkarin osuus ihan kohta hoidettu.

Unkarin puolella kaikki sujui ihan mallikkaasti, hymyilevä virkailija tarkasti passit noin viiden minuutin jonotuksen jälkeen ja toivotti mukavaa päivänjatkoa päästäessään meidät raja-alueelle. Tiesi varmaan että siellä se päivä kuluisikin.

Puoli kuudelta asetuttiin jonoon yhdelle neljästä kaistasta, joille ei sen ihmeellisempiä opasteita näkynyt. Pian kävi ilmi että reunimmainen kaista päättyy, joten siellä olijat reagoivat kuka mitenkin: osa ajamalla aivan kaistan päähän ja kiilaamalla viereiselle, osa pysähtymällä nitkuttelemaan vilkku päällä rakoihin joita juuri kukaan ei halunnut tehdä. Jono eteni noin auton mittaisin nykäyksin, kunnes kuudelta kaikki pysähtyi.

DSC_5928
Klo 18.18: yritän käyttää aikaa hyödyksi tekemällä opiskelujuttuja.

Ihmiset lähtivät autoistaan liikkeelle, jutustelivat autojen välissä, käyttivät raja-alueen puskia vessoina, näyttivät kärsimättömiltä. Parinkymmenen minuutin tauon jälkeen jonon nytkähtely jatkui. Vähän myöhemmin päättyi taas yksi kaista, jolla olleet autot jotenkin mystisesti sulautuivat meidän väylälle.

DSC_5929
Klo 18.42: Serbian puolen raja-asema näkyy jo!

Serbian puoleisen tarkastuspisteen lähestyessä jostain materialisoitui lisää kaistoja joiden opastus jäi myös mysteeriksi. Vasemmalle ilmestyi kyltti joka kertoi omista jonoista heille, joilla on jotakin tullattavaa, mutta kyltin kohdalta ei mitenkään erottanut mikä kaista vei lopulta millekin tarkastuslinjalle – saati että kaistaa olisi saanut enää niin vaan vaihdettua. Tullattavaa ja ei tullattavaa -linjojen lisäksi oli myös kaista, jolla ei ollut kumpaakaan merkkiä. Lisäksi opasteiden mukaan olimme yhtäkkiä bussikaistalla. Kukaan muukaan ei tähän reagoinut, joten jatkoimme nihkeää etenemistä bussina. Kaistat tekivät oudon kaarroksen kohti asemaa ja tähän kaarrokseen kaasutti autoja, jotka vain röyhkeällä kiilaamisella tuppautuivat mukaan jonoon.

Ja taas tasatunnilla, hyvinkin tarkalleen klo 19 kaikki jonot pysähtyivät.

DSC_5932
Klo 19.00: kuvittelemme jonotuksen lopun häämöttävän, mutta tässä ollaan taas vartti.

Hetkeä myöhemmin valtava auton äänitorvien konsertti täytti raja-alueen, kun ihmiset ilmaisivat tyytymättömyyttään loputonta jonotusta kohtaan. Kakofoniaa jatkui monta minuuttia. En tiedä mitä lakisääteistä taukoa serbialaiset virkailijat tunnin välein viettivät tai vaikuttiko äänitorvipaine heihin mitenkään, mutta töihin palaamisen jälkeen he myös avasivat yhden kaistan lisää. Sujahdimme tälle uudelle kaistalle, hätäisen ja paineistuneen oloinen virkailija löi leimat passeihin katsomatta edes näyttivätkö kuvat meiltä, joku viittoi meidät seuraavaltakin puomilta eteenpäin ja aika tarkalleen kaksi tuntia rajalle saapumisen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa Serbian puolella.

Ja se moka? Röszke-Horgošin ongelmat olisi saanut selville etukäteen. Novi Sadiin päästyämme googletin selitystä mahdottoman hitaalle rajanylitykselle ja kävi ilmi, että ainakin jo vuonna 2011 ovat Unkarin viranomaiset suositelleet muita ylityspaikkoja. Virallinen selitys ruuhkille on keskieurooppalaisten lomakausi ja etelään suuntaaminen, mutten tiedä miten siihen liittyy tasatunnein vietettävä 15-20 minuutin tauko. Joka tapauksessa olisimme tämän voineet välttää, jos mielessäni olisi käynyt vilkaista mitään etukäteisinfoa rajanylityspaikoista. EU:n sisällä ajeleminen tekee välinpitämättömäksi, rajoja ei ajattele kun niitä ei oikeastaan edes huomaa. Moka ei pilannut päivääni (tietenkään), mutta olisin mieluummin vaikka eksynyt reitiltä pariksi tunniksi – jotain niin ärsyttävää on pakokaasua tupruttelevassa, matelevassa autoletkassa.

DSC_5934
Klo 19.21: A1/E75 kohti etelää.

Loppuun vielä pakollinen perspektiivi: EU-passi kädessä ja luottokortti taskussa kaikki on kuitenkin aika helppoa – rajallakin – ja suurimmaksi ongelmaksi jää kahden tunnin turhauttava odottelu. On hämmentävän helppo unohtaa, että vain vähän aikaa sitten Horgoš ja Röszke täyttyivät pakolaisista, joille syksyn 2015 rajojen sulkemisen jälkeen laillinen ylitys Unkariin ja EU:hun oli epätodennäköinen haave (yksi Amnestyn juttu aiheesta). Alueella näkyy edelleen muutamia teltanrisoja muistona siitä, kun tuhannet ihmiset viettivät viikkoja epämääräisissä pakolaisleireissä odottaen turvapaikanhakukuulemista, aidassa ehkä olevalle aukolle vievää salakuljettajaa tai pakon sanelemaa takaisin kääntymistä. En halua upota sellaiseen ajatusmalliin jossa etuoikeutettuna en saa valittaa mistään, vaan enpä halua myöskään unohtaa miten hyvin omat asiat on – esimerkiksi tämän jälkeen ihastelin kaunista Novi Sadia, nautin kaakaota terassilla ja mukavassa majatalossa vietetyn yön jälkeen tuskin edes muistin rajalla olleen mitään hankaluuksia.

DSC_4612
Orbánin muuria Unkarin ja Serbian rajalla.

Berat, kuumuus, kauneus ja kontrastit

Balkan-tarinat hyppäävät vuodella eteenpäin ja jatkuvat Makedonian sijaan Albaniaa etelään, sillä oikeastaan kaikki Strugan ja Ohridin kuvat sijaitsevat tällä hetkellä muistikortilla itseni saavuttamattomissa, enkä koe pelkän tekstin tekevän niille oikeutta. Kesäkuussa 2018 lähdimme siis toistamiseen Claasin hostellin huomasta kohti bussiasemaa, tällä kertaa kotka-aukion viereen etsimään etelän linjoja. Tai siis lähdimme, vakuuttelimme että kaikki on mukana, vitsailimme siitä miten unohtuneet tavarat siirtyvät samantien Claasin omistukseen – ja pysähdyimme puolen kilometrin päähän tajuttuani etten ollut pakannut kylppäristä oikeastaan mitään mukaan. En tiedä turruttaako rutinoituminen huomiokyvyn vai pehmentääkö helle pään, mutta kuittailun kuuntelu jää kyllä mieleen. Sitten taas toisaalta – Albaniassa ei voi edestakaisin kävelemälläkään myöhästyä bussista, ellei se ole päivän viimeinen.

albanian-reitit-korjattu
Kertauksena (vaaleamman sininen) reitti ja Beratin sijainti.

Berat valikoitui meille kohteeksi Unescon maailmanperintöluettelosta, esimerkkinä Albanian rikkaasta historiasta. Bussi Beratiin löytyi Tiranasta helposti, täyttyi suhteellisen nopeasti ja oli vieläpä jokseenkin ilmastoitu. Durrësiin asti pysyin hereillä, seuraavaksi taisin havahtua kun rahastaja herätteli TK:n joka puolestaan herätteli minut. Taattu albanialainen ystävällisyys hoitaa uinuvat turistit ulos oikealla asemalla. Beratin bussiasema on jonkin verran keskustan ulkopuolella, mutta viiden minuutin välein kulkeva paikallisbussi järjestää unenpöpperöisetkin ihmiset perille.

DSC_5168
Mangalemi, Berat, joen toiselta puolelta katsottuna.

Unescon mukaan Beratissa (ja Gjirokastrassa) erityistä on eri ryhmittymien sopuisa yhteiselo sekä Ottomaanien ajalta säilynyt arkkitehtuuri. Rinnettä pitkin kiipeävä Mangalemin alue valkoisine taloineen ja loputtomine ikkunoineen vei kyllä meidätkin vuosisatoja ajassa taaksepäin. Pysähdyimme Beratiin kahdeksi yöksi – yövyimme pienessä majatalossa moskeijan takana Mangalemin toiseksi alimmassa rivissä, käyskentelimme keskustan pitkää kävelykatua, kiipesimme linnoitukseen yli kolmessakymmenessä asteessa, kävimme lasillisella Gornican puolella aivan joen rannassa, harhailimme Mangalemin suoraan ylöspäin lähtevillä ”kaduilla” ja tapasimme vuohia yliopiston vieressä. TK ilahdutti itseään ostamalla viiden euron mutteripannun, itse korvasin viikoittaisen jäätelöannokseni erinomaisen kylmillä suklaapirtelöillä.

DSC_5189
Uskonnot vierekkäin Beratissa.

Berat oli todella erilainen kuin Tirana, mutta eroa on taas vaikea kuvailla. Tunnelma muuttui huomattavasti, sillä Beratissa tuntee olevansa matkakohteessa. Vaikka Tiranassa varmasti on paljon muitakin turisteja, ei niihin sattumalta törmää. Sen sijaan Beratissa näkökenttään hiipi enenevissä määrin matkaoppaat kainalossa vaeltavaa väkeä. Tästä epämääräisestä ”erilaisesta tunnelmasta” huolimatta kaupunki ei tuntunut mitenkään vahvasti matkailijoille suunnatulta, eikä kukaan täälläkään yrittänyt ystävällisyyden lomassa myydä meille mitään. Berat on myös Tiranaan verrattuna kaunis ja kuvauksellinen, vaan toisaalta ainakin omasta näkökulmastani vähemmän omaleimainen.

IMG-20180604-WA0013

Kokonaisena Berat-päivänämme kiipesimme ylös linnaan – tietysti aivan keskipäivän kuumuudessa – ja perille päästyämme taisimmekin istua melkein tunnin juomassa jääteetä ensimmäisellä terassilla. Helteisestä kapuamisesta toipumisen jälkeen kiertelimme alueen kapeita kujia etsiessämme alhaalta kaupungista näkemäämme tornintapaista rakennelmaa, päädyimme ikonimuseolle jonka väsyneinä skippasimme  ja löysimme vihdoin suunnan kohti kaupungin yläpuoleista muurinkärkeä, josta näkyisi maisema molempiin suuntiin jokea pitkin.

_20180605_170623
Albaniassa on paljon keskeneräisiä investointeja.
DSC_5256
Näkymä linnasta Beratin keskustaan.
DSC_5260
Näkymä linnasta Gorican kaupunginosaan.

Ostimme näköalapaikan lähettyviltä kupillisen kirsikoita noin 80 sentillä, juotimme janoisen koiranpennun ja ihastelimme maisemia niin kauan kun polttavassa auringossa pystyi oleilemaan. Takaisin kaupunkiin oikaisimme jotakin epämääräistä rinnettä pitkin pujottelevaa polkua pitkin (vinkki: kunnon kengät ei haittaisi), näimme polun vieressä kilpikonnan ja loikimme tietyömaan läpi miesten ollessa tauolla. Menomatkan työläydestä huolimatta linna oli oikein mukava kohde. Portilla olleesta lipunmyyntiluukusta päätellen siellä käyminen ainakin joskus maksaa, mutta meidän kulkiessamme ei lipunmyynti ollut auki. Vaikka kapeat kivikujat olivatkin oikein viehättäviä, on toisten kotien välissä kävellessä kuitenkin vähän kiusallinen tunnelma; tuskin kaikki haluavat arkensa olevan nähtävyys. Keskittyisinkin linnavierailulla ensisijaisesti maisemiin ja pääväyliin – esimerkiksi museossa käymällä saa jo käsityksen näistä kapeista kaduista. Alla vasemmalla katu linnassa museon lähellä, oikealla katu joka lähti Mangalemia ylöspäin Beratin läpi kulkevalta pääkadulta.

Linnan lisäksi kuljettiin paljon keskustan katuja edestakaisin, omalta kotimoskeijalta stadionille asti ja kirjaston kautta ihmettelemään yliopiston prameaa rakennusta. Mainitsin Albanian kontrastit jo Elbasanin hotellin yhteydessä, mutta mainitaan ne nyt vielä uudestaan saatteena näille kuville, joissa hohtavan yliopiston vieressä vuohet ja lampaat laiduntavat.

DSC_5181

IMG-20180605-WA0001

Beratissa koin myös jonkinlaisen etuoikeutettu suomalainen -kriisin, kun katselin puiston laidalle tuotuja muutamia huvipuistolaitteita ja rähjäisiä törmäilyautoja, jotka olisivat olleet jo 90-luvun alun Särkänniemessä kelvottomassa kunnossa. Kuuntelin lasten riemua enkä tiedä mitä olisi pitänyt tuntea – päällimmäisenä taisi olla jonkinlainen syyllisyys siitä, miten erilainen lapsuus itselläni on ollut verrattuna albanialaisiin ikätovereihini ja vielä seuraavaankin sukupolveen. Samalla on kuitenkin ylimielistä olettaa, että omat standardit olisivat jokin universaali mittari ja vain ne täyttämällä voisi olla tyytyväinen.

DSC_5172
En saanut selville, mistä kyrillisiä aakkosia käyttävästä maasta viikinkilaiva oli kotoisin.

Tiivistetty kokemus Beratista: pieni mutta viehättävä, voisin mennä uudelleenkin. Kaksi yötä oli oikein sopiva aika Beratin kiertelyyn. Voisin toisaalta viipyä pidempäänkin ja tehdä (luonto)retkiä lähiseuduille. Beratin-vierailun kruunasi ihana majatalo ja suoraan uunista tarjoiltu albanialainen leipä aamiaisella.


Ainoa miinus Beratille sillan sinisestä yövalaistuksesta!

IMG_20180604_221713