Tbilisi
Meillä on koko päivä aikaa. Junaliput taskussa meidän ei tarvitse miettiä lentokenttäkuljetusta, aikarajoja, tarkastusjonoja. Meillä on koko päivä, ja miten olenkaan kaivannut junia.
TK keräilee viimeisiä pyykkejään sisäpihalta juuri ennen kuin lähdetään. Majatalon tytär lupaa että perheensä piilottaa reppumme varaamattomaan huoneeseen. Naapuritontin vartijalle annetaan avain ja esitellään meidät, jotta hän voi illalla ojentaa avaimen. Kuulostaa vaivannäöltä mutta kukaan ei käyttäydy niin. Avainjärjestely on ihmisille ilo joka samalla säästää meidät päivän mittaiselta kantamiselta. Yhteisen kielen puute ei haittaa ketään.
Kävellään Marjanišviliin ja löntystellään hiljaista kävelykatua. Pysäköidään kahvilaan jossa ohikulkija-pikkukissa pysäköi TK:n syliin. Juon teetä ja puhun tehosterokotteista, TK yrittää pitää kätensä pois kissan hampaista.
Ei olla kunnolla ymmärretty tehdä lähtöpäivälle suunnitelmia, yleensä niitä ei tarvita koska lähteminen vie lähes kaiken ajan. TK lukee kahvilan wifissä jostakin oudosta monumentista ja aletaan selvittää miten sinne pääsee. Olen yleensä se joka helposti jättää jaksamatta hankalan kuuloiset ehdotukset – juuri ne joiden päässä on aina kuitenkin kirstu kultaa. Ehditään ehkä hylätä monumenttiretki koska sinne pitäisi mennä taksilla jota ei ilman wifiä saa tilattua paluusuuntaan, ja tuskin oudolla monumentilla jossain kaukana kukkulalla on verkkoja turisteille. Yllätän ehkä itsenikin sanomalla että ei paluukyydittömyys mitään haittaa. Kävellään kahvilasta niin pitkälle kuin wifi kantaa ja päästään juuri pois kävelykadulta, saadaan kyyti tilattua. Mietin osaisinko mitenkään kysyä paljonko maksaa odottaminen ja päädyin siihen että osaisin ehkä kysyä paljonko maksaa 30 minuuttia mutta tekojärvi välkehtii ikkunoista sillä välin kun mietin ja kohta ollaan jo perillä, huomaan avaavani oven ja astuvani ulos ennen kuin edes yritän kysyä mitään.
En ole varma missä välissä ollaan taas ehditty ostaa eväitä, mutta kulkukoiralauma vaikuttaa melko varmalta siitä että aion jakaa ne.
Monumentti on hauska ja mittasuhteet käsittämättömiä. Keskeneräisyys lisää kiinnostavuutta. Paikalle tulee kaksi muuta turistia joita käytän mittatikkuina.
Todetaan että suorin tie metroasemalle on oikeastaan aika lyhyt, täytyy vaan laskeutua rinne alas ja löytää jokin yleinen väylä. Polku rinteen reunalle on tosi nätti. Lähdetään alaspäin ja monumentti takana kutistuu joka vilkaisulla. Alamäki on ihan hauska, en edes meinaa kaatua kertaakaan, viimeiseltä törmältä TK:n täytyy nostaa alas koska en uskalla hypätä. Eksytään vähän jonkun pihaan, kävellään jonkin kaatopaikantapaisen ohi, löydetään kadun pää, jos sitä vielä voi kaduksi sanoa, ja viimeisestä pihasta taapertaa koiranpentu meitä katsomaan. Annan sille palan eväistä joita kulkukoirat ylhäällä toivoivat.
Kävelymatka lähiön läpi metroasemalle antaa Tbilisistä taas yhden puolen. Haluaisin kuvata mutten juurikaan kehtaa, ei vaan kuulu pysähtyä tuijottamaan toisten koteja, ja mitä edes selittäisin jos joku kysyisin miksi on mielestäni kuvaamisen arvoista? Meillä ei oikein ole enää tällaisia kerrostaloja, niin mulle on eksoottista että jotkut vielä elää näin? Terveisiä Suomesta.
Aurinkoisia kävelyteitä reunustaa kojut jotka myy vaatteita, keittiötarvikkeita, kenkiä, kukkia, hedelmiä. Ohitetaan suutareita ja autopesuloita. Metroaseman ympäristö on taas vaan niin elävä etten mitenkään edes osaisi tallentaa sitä kuvaan.
Päätetään ehtiä vielä Mtatsmindaan jotta päästään johonkin laitteeseen. Yritän ostaa lippuja liian läheltä maailmanpyörää kun en tajua missä on nimetty koppi tälle laitteelle. Laitteenhoitajalla on täytössä jokin logiikka josta en pääse selvyyteen, ehkä hänen täytyy hiljaisena päivänä tasapainottaa pyörää. Vaunu nousee rinteen reunalla sellaisiin korkeuksiin että ilman pleksejä puristaisin kaiteita.
Funikulaarin jälkeen ehditään taas vielä Vapaudenaukion laidan sienipadalle. Ei juuri koskaan syödä samassa paikassa kahteen kertaan mutta sienet täällä vetävät puoleensa. Täytyy tankata junamatkaa varten, perustellaan. Kävely aukiolta majapaikkaan tuntuu haikealta. En tiedä paljonko Tbilisi tarvitsisi, kuukauden, kaksi?
Avlabarista on yksi hujaus asemalle. Pysäköin TK:n odotustilaan ja kierrän aseman edessä loputonta kojumerta joka tuntuu tutulta, kotoisalta, siltä että tiedän miten kaikki toimii. Tulee pimeää ja kojut toistavat toisiaan. Ostan vettä ja vessapaperia ja leivottuja asioita ja käyttämättömät autopanttirahat taskussa katselen pitkien rahanvaihtorivien kurssitauluja, mietin että varmaan määränpäässä on vähintään yhtä hyviä. Tuntuu täysin loogiselta että nyt kolme minuuttia lisää olisi liikaa vaikka olen juuri käyttänyt ikuisuuden kojujen ihmettelyyn.
TK ostaa ylihintaisen kahvin myyjältä joka kuumentaa hiekkaa asemalaiturin oven vieressä. Virkailija junan ovella tarkastaa liput, passit ja viisumit. Hytissä odottaa pino petivaatteita ja tyyny vaikuttaa matkan parhaalta. Miten hyvä olikaan tämä koko päivä.
Aktiivamatkailija 