Martvili, Kinchkha, Tskaltubo, Kumistavi
Sataa vaikka kuinka mutta paikalliset väittivät ettei tämä ole vielä heavy rain. Lähden sadetakin sisään piiloutuneena ostamaan varjoja mutta kolmen kaupan jälkeen luovutan ja ostan jugurttia. Sade lakkaa ennen aamukymmentä eikä koko päivänä enää tarvitse pelätä kastumista.
Meidät ottaa kyytiin mies joka huikkaa ikkunasta kysyvästi canyon tour? Sata metriä ylempää tulee kolme liettualaista. Kaikilla muilla on yhteinen kieli, venäjää puhutaan iloisesti, ihan turhaan olen miettinyt latauksia. Ymmärrän sanan sieltä ja toisen täältä, yksi liettualaisista tulkkaa tarvittaessa. Olisinpa opiskellut enemmän.
Ajetaan ulos kaupungista teille joiden varsilla kulkee lehmiä ja emakoita, yhtäkkiä neljä hevosta ylitse, ei näy ketään joka niitä mihinkään ohjaisi. Talot on nättejä koristeellisine terasseineen, mietin mitä tarkoittaa kruunut räystäiden kulmissa.
Matkalla Martviliin ehdin ajatella muun muassa seuraavia asioita:
– onpa oransseja omenoita
– ei kai mikään tomaatti puussa kasva, pakkohan niiden on olla jotain outoja omenoita
– mitenhän siat osaa kotiin kuljettuaan täällä ympäriinsä
– tietysti sika osaa kotiin jos koirakin osaa, sikahan on fiksumpi
– onpa hyväkuntoista asfalttia
– aika synkkiä nää neuvostoajan kerrostalot, ja jotkut elää näissä
– mitä mäkään siitä muka tiedän missä nää ihmiset haluaisi elää
– osaisinpa enemmän venäjää niin tietäisin mikä iso autio rakennus toi oli
– miksen kehtaa pyytää liettualaista tulkkaamaan
– miksen saa millään päähäni miten kysytään mikä, ainoastaan kuka, tai siis mikä elävä
Olen nähnyt jo aika paljon vesiputouksia ja joenuomia ja kanjoneita mutta Martvilissä tunnelma on erilainen, hämyisä. En osaa päättää kuvaisinko sammaleisia runkoja vai kapeassa väylässä virtaavaa vettä ja lopputuloksena on varmaan kuvia joissa ei näy kunnolla kumpaakaan. Huomaan etten odota enää mitään, olen saanut ainakin hetkeksi käännettyä ajatukseni siihen että otan mitä on.
Jälkeenpäin myönnän että varmasti auttaa sekin ettei ole ruuhkaa. Jos joutuisin jonottamaan, voisin miettiä kannattamista. Nyt vaan ilahdun kaikesta.
Vastaan tulee molemmat kaistat vievä karjalauma joka ei millään meinaa väistää. Paimenkoiran tassu jää renkaan alle, se kääntyy ulvoen katsomaan meidän perään kuin syyttäisi, kuva painuu mieleeni ihan liian pitkäksi aikaa.
Okatsen kanjonin nähtävyysreitti on suljettu sumun laskeuduttua vuorten väliin, ette näkisi siellä kuitenkaan mitään, sanovat. Yksi liettualaisista lähtee autolta ja palaa outojen oranssien omenoiden kera, kysyy haluatteko persimonia. Sovitaan että lähdetään kanjonin sijaan katsomaan vesiputousta. десять kilometer vuorta ylöspäin, hulluja neulansilmiä.
Parkkipaikalla sanon että on tullut isompiakin putouksia nähtyä, putouksen juurella ymmärrän miksi tämäkin oli syytä nähdä. Ote lipsuu mutta onneksi vain hetkiksi. Alussa sumu peittää kaiken mutta putoukselle kulkiessa taivas kirkastuu. Mietin miksi vesi tietyssä kohdassa suostuu kulkemaan niin kapeaa väylää ja toisaalla tekee itselleen enemmän ja enemmän tilaa. Päätytasanteella keskityn auringon lämmittämään maisemaan enkä heti huomaa käveleväni ritilän päällä vesiputouksen yllä. Luontokohteissa ei katseluun varatut ajat ikinä riitä, ei oikeastaan koskaan ole sillä tavalla valmista.
Ajetaan takaisin Okatsen kanjonikeskukselle neuvottelemaan siitä lähdetäänkö nyt sumun hälvettyä kiireellä käymään maisematasanteella, pitäisi mennä maastotaksilla, kävellen ei enää ehdi. Vuoristoteiden jälkeen olen ihan valmis sanomaan että itse en siinä tapauksessa lähde, vetoan motion sicknessiin ja lupaan odottaa jos muut menee. Liettua-tiimi ei ole kanjonista kovin kiinnostunut. Lounaalla yksi kertoo että heillä on gastro tour, only food and drink. TK ottaa kuvan pienoismallikanjonista ja näyttäähän se hienolta, mutta on tullut tärkeäksi opetella hyväksymään että ikinä ei ehdi kaikkea eikä näkemällä maailma lopu.
Matkalla lounaalle pysähdytään katsomaan miten tehdään tklapia ja tsurtselaa (en osaa translitteroida georgiaa). Ampiaisverkkojen keskellä roikkuu kuivattua hedelmää entisestään kuivumassa, sitten rullautumassa. Liettualainen tulkkaa ihailtavalla kärsivällisyydellä, ilman häntä tietäisin suunnilleen vain että parhaassa pötkössä on omenaa ja että jotain tehdään sata tonnia. Hedelmäkuivattamon takana on kotitislaamo, so this is basically moonshine. TK toteaa 70-prosenttisen yllättävän raikkaaksi.
Lounaalla toinen khinkalilajike maistuu kesäpäivälle joskus kaksikymmentä vuotta sitten Alpeilla kun ympärillä kuopsutti vuohia ja hüttellä myytiin tuoretta kutunmaitoa.
Luolakierroksen alussa opas kysyy onko joitakin jotka eivät ymmärrä venäjää ja lupaa sitten selittää myös englanniksi. Englanninkielinen puhe hukkuu hälinään muiden alkaessa jutella keskenään omat infonsa jo kuultuaan. Uhoan luolassa puhuvani venäjän päälle mutta opas ei enää puhukaan juuri mitään, ainakaan meidän kohdalla, ryhmä hajaantuu ihanan väljäksi jonoksi.
En muista koskaan ennen nähneeni niin paljon kaikkia niitä stala.. niitä. Luola on upea, sillä luontokohdetavalla, vaikka on varmasti nähnyt kaiken ei silti malttaisi millään lähteä. Onneksi käytävät ja salit jatkuu ja onneksi valaistus tekee luolalle oikeutta. Mietin etten kuitenkaan osaisi sanoa mikä oli tänään parasta koska voiko luola voittaa vain siksi että se oli uutta.
Matka takaisin kaupunkiin on lyhyt. Luultavasti tippaan kuskia liian vähän, en vain ikinä totu tippikulttuuriin. Oikeasti ehkä pitäisi tipata tulkkia, kuljettaja puhui meille alle kymmenen sanaa koko päivänä. En jää murehtimaan tippiasiaa, sekin on uutta. Ollaan taas kotikadulla, leipäsiivun jostain saanut koira kiipeää monen metrin muurin yli, ilta-aurinko paistaa parvekkeisiin ja mietin miltä itsestäni tuntuisi jos jotkut seisoisi kuvaamassa meidän kotia.
Aktiivamatkailija 