Kutaisi
Lyhyen ja silti ihan liian pitkän lennon jälkeen olen yhtäkkiä keskellä pimeää lentokenttää, passintarkastusjonossa jossa virkailija pyytää kertomaan kotimaani ja aulassa jossa korvissa alkaa humista niin monesta paikasta tuttu taxi? transport? batumi? tbilisi? where are you going?
Where are you going?
Majoittajaperheen lähettämä kuljettaja hymyilee epävarmasti mutta kättelee reippaasti. Tennarit kiiltää aamukasteisen nurmikon jälkeen, puhun kuljettajan kanssa meidän kansalaisuudesta vaikkei ole yhteistä kieltä, TK nauraa takana ja ihmettelee miten sen taas teen. On tosi kirkas tähtitaivas, autosta puuttuu osia, lähinnä kosmeettisia, kuljettaja nauraa ja no no no kun alan kiinnittää turvavyötä.
Pompin takapenkillä maantiellä, mietin etten ole opetellut edes kirjaimia, onneksi opasteissa on tutut tylsät latinalaiset. Numerot on samoja mutta sosiaalinen merkitys ehkä erilainen, näen suoraan mittaristoon johon piirtyy 80 kun tienpielessä luki 40. Kuljettaja katsoo musiikkivideoita, jostain syystä yllätyn Rybakista ja Alphavillestä, yhtäkkiä musiikki taukoaa kun ylitetään kaupunginraja ja etupenkiltä kuuluu juhlallinen tiedotus town of Kutaisi.
Keskusta vilisee silmissä ja ohi, en tiedä onko kyseessä vauhti vai väsymys, tunnistan silti kartan katsomisen perusteella suihkulähteen joka on aina ihan erilainen kuin kartasta luulee. Vaikka ryttyinen euroseteli saa kuljettajan silmät kirkastumaan, kaikki tuntuu vilpittömältä. Kellon siirto tekee yöstä yhtäkkiä aamun.
Iltapäivän kuumuudessa huomaan taas lähteneeni liikkeelle ilman karttaa tai edes sellaisen etukäteen lukemista, vähän kuin on tullut tavaksi saapua maahan ilman paikallista valuuttaa. Pankkiautomaatin jonossa joku ohittaa, sitten kysyy jotain mitä en ymmärrä, vastaan venäjäksi kyllä ja sitten vielä kiitos kun pääsen takaisin paikalleni. Automaatista saa korkeintaan 500 laria, otan kaiken koska olin ajatellut paljon enempää.
Lounaalla khinkalitilaus saa tarjoilijan puhumaan venäjää, pääsemme yhteisymmärrykseen lukumäärästä mutta juuston sijasta saan sieniä. Perinneleipä sulaa suussa, mitä muuta voisi juuston ja taikinan sekoitus rapeassa kuoressa tehdä, TK tuntee khinkalietiketin joten osaan jättää kahvan syömättä. Mauste pysyy makuaistissa iltaan asti.
Haluaisin osata sanoa edes jotakin mutta kieli on mysteeri enkä ole varma onko kohteliasta vai loukkaavaa tarjota venäjää, en voi tietää miltä tuntuu valloittajan kieli. Oppaissa sanotaan että venäjä on hyödyksi ja yritän keskittyä kommunikaatioon enkä politiikkaan.
Nostan toistuvasti majatalon spanielin syliin vaikka pitkään sen jälkeen tuntuu etten saa henkeä. Mietin miten vettä voi kuluttaa kohtuudella jos suihkusta tulee joko jäistä tai kiehuvaa ja hyödyntää voi vain ne lyhyet hetket kun lämpötila vaihtuu. Herään naapurihuoneen ääniin, tuntuu kuin joku puhuisi korvan vieressä. Istun ihanalla terassilla ajattelemassa että täälläkin olen nyt auringonlaskun nähnyt. Kysyn omistajan tyttäreltä kanjoniretken hintaa ja kadun heti koska miten voisin kellekään niin sympaattisen avuliaalle sanoa ei vaikka valittaisiinkin lopulta jotain muuta.
Jotenkin täällä kaikki ei ole koko ajan menossa johonkin. Itse tulen, juon cocktailini ja lähden, paikallisten miesten porukka puhuu ja välillä täydentää pöytää, on siellä ennen meitä ja jää meidän jälkeen. Korvamerkityt koirat lyöttäytyy seuraan, kerjää rapsutuksia ja ravintoa, piiloutuu meidän jalkoihin kun tarjoilija yrittää vakavalla naamalla käskeä häipymään.
Kiikun vuosikymmeniä vanhalla köysihissillä joen yli kukkulalle ja ostan ilahtuvalta kassanhoitajalta kaksi lippua maailmanpyörään vaikka ensin luulin että koko puisto on jo kiinni. Vanha mies siirtyy tupakalta laitteelle, sitten konehuoneeseen käynnistämään pyörän jolla lienee seuraavaksi 70-vuotissynttärit. Naureskelen avovaunulle ja ketjulle jota ei jakseta sulkea, kunnes vaunu nousee hitaasti nitkuttavan vaijerin vetämänä korkeuksiin ja tuuli tarttuu hiuksiin. Keskustelen TK:n kanssa siitä miksi rationaalisuus yhtäkkiä väistyy, miksi pelkäisin tippuvani maailmanpyörästä jos en yleensäkään tipu yhtäkkiä tuolilta, aikakaan metrin päähän. Pidän silti kaksin käsin kiinni lakipisteeseen saakka.
Kaupungin koko hahmottuu vasta ylhäältä. Yhtäkkiä katedraali ei näytä olevan lainkaan korkealla. Alaspäin meneminen ei enää pelota, kierros tulee täyteen, katson kysymysmerkkinä miestä joka istuu laitteen vieressä ja sitten huutaa that’s all. Vauhdissa ulos kyydistä hyppääminen ei hirvitä, sekin on vanhan ja hitaan laitteen etuja.
Kuljen katuja jotka muistuttavat jostain mutten ole varma mistä, yritän paikantaa sitä mielessäni ja lopulta hermostun itselleni siitä että on muka pakko nähdä uudet paikat vanhojen kautta. Miksi Kutaisin pitäisi millään tavalla vertautua Tiranaan, Novi Sadiin, Banja Lukaan, New Orleansiin(?? jossa en ole edes käynyt), Christchurchiin, mihinkään?
Mietin että jos oikeasti katsoisin kaupunkia sellaisena kuin se on, kirjoittaisin vain siitä mitä on enkä siitä mitä on johonkin verrattuna, jonnekin toisaalle tai jonkun toiveisiin.
Käyn turismikeskuksessa toivomassa että heillä olisi joitakin sadepäivän ehdotuksia joita internet ei tunne mutta saan vain saman listan jonka jo kirjoitin majatalon tyttöä varten. Ehkä ennuste muuttuu, ehkä seuraavana päivänä ei sadakaan. Ylitän kadut aina paikallisten vanavedessä jos vain mahdollista sillä en ymmärrä autojen pysähtymisen tai pysähtymättömyyden logiikkaa. Nainen edelläni tekee ristinmerkin rintaansa enkä tiedä onko se enemmän puistosta poistumisen vai kadunylityksen takia, kumpi olisi helpompi ymmärtää tietämättä hänestä mitään?
Kaupunki on tosi kaunis mutta onko mun mielestä kaikki? Olen oppinut ehkä kolme kirjainta. Kaikkialla sanotaan että georgialaiset on maailman ystävällisintä kansaa mutta kukaan ei kyllä väistä tai hymyile. Näyttäisinkö itse erilaiselta jos en koko ajan ajattelisi että anteeksi kun en osaa sanoa mitään? Lakkaan tervehtimästä myyjiä englanniksi kun tuntuu että se on heille painostavaa.
Mietin taas rationaalisuuden rajoja kun osa sillan laatoista on lasia (tai varmaan pleksiä, olen huono materiaaleissa) ja vaistomaisesti kierrän kohdat joista näkisin joenpohjan. Lopulta käsken itseni läpinäkyvän laatan päälle, joku lapsi hyppii vieressä takajalkaa. Pohja näyttää kalliolta jonka päälle myös jokea reunustavat talot on rakennettu.
Spanieli yrittää juoda letkusta joka kerta kun kukkia kastellaan ja lopulta juoksee kasvit suupielissä pitkin puutarhaa. Näen multaiset tassut ja yritän painaa mieleen ettei tänään pidä enää päästää koiraa huoneen ovesta sisään. Majatalon toinen lapsi vuorotellen komentaa ja yllyttää pientä kullanväristä pyörremyrskyä.
Kiipeäminen ylös katedraalille käy yllättävän helposti. Kiipeän myös muureille vaikka tasapainoni ei ole kehuttava. Kulkukoira poseeraa TK:lle matalammalla kivireunuksella. En yleensä vieraile rakennuksissa joissa on eri säännöt eri sukupuolille mutta nyt olen jo sisällä katedraalissa ennen kuin huomaan että naisen tulee piilottaa päänsä. Mukaudun, jupisen hetken, marssin takaisin ulos. Georgialainen kirkkomuusikko alkaa jutella kun seison ulkona odottamassa. Germanija? Rossija? Finlandija saa musikantin innostumaan ja kohta kuulen tarinaa kansanmusiikkikiertueesta Suomessa. Pori ja Naantalikin, kaikkea sentään, Finland sauna good.
Valitsen ravintolan sillä perusteella että terassilla on hienot valot ja köynnökset, kahvilan sillä että ikkunasta näkyy rivi papuannostelijoita. Osataan jo tilata ruokia pöytään eikä henkilökohtaisesti, harvinaisesti myös järkevä määrä. Hatšapurista voisin oikeasti sanoa että syntisen hyvää jos uskoisin sellaiseen. Paikallinen puolikuiva on makeaa ja halpaa.
Kaupassa edelleen kyllä palvellaan muttei puhuta mitään muuta kuin bye. Kioskin edessä on retkimainoksen whatsapp-numero ja yhtäkkiä olen sopinut meille koko sadepäivän ohjelman, häkeltynyt palvelun määrästä. Iltasade ei tulekaan ja istutaan terassilla kuuntelemassa radiota. Spanieli ei taas pysy housuissaan.
Aktiivamatkailija 